Elettiin vuoden 2014 toukokuuta.

Lasten isän pois muutosta oli kulunut noin kaksi kuukautta.

En ollut saanut yli puoleentoista vuoteen.

Pahin eron tuska oli ohi.

Laitoin profiilin nettiin.

Halvimmalle mahdolliselle palstalle.

(Myöhemmin totesin: halvin oli virhe.)

Profiilissa hain henkilöä

joka näkee auringon synkkien pilvien takaa

ynnä muuta runollista.

Siihen vastasi monta hulttiota.

(Myöhemmin totesin: palsta oli täynnä hulttioita.)

Yhden heistä tapasin.

Tatuoitu, entinen huumeveikko, linnassakin istunut.

Karut taustat.

Ihan kiltin oloinen kuitenkin.

Kertoi kolme tuntia juttuja.

Kuten entisestä elämästään

Kallion huumepiireissä.

En lähtenyt menemään.

Taisin olla kovin tarpeessa.

Suudeltiin.

Ja se oli huumetta, mulle.

Vuosien jälkeen, kunnon suudelma.

Ja lopulta kunnon panot.

Tunnin panot.

Jäin koukkuun.

Miten ihminen voikaan

vuosien kärvistelyn jälkeen

kokea tunteen niin voimakkaana.

Sekoittaa tunteet ja realismin.

Seota endorfiinista

oksitosiinista.

Janoten sitä lisää.

Luullen rakastuneensa henkilöön

tunteen sijasta.

Ymmärsin huumeveikkoa paremmin

kuin hän ikinä uskoikaan.

Mitä on olla koukussa.

Kunnes tajusin,

hänen uusin addiktionsa oli

vaihtunut huumeista

naisten valloittamiseen.

Samaan tunteeseen,

jonka itse koin

uuden ihmisen kohtaamisesta.

Ihastuin tunteeseen - en ihmiseen.

 

Eikä tainnut sen huumeidenkäytönkään laita olla

ihan kertomansa mukainen.